Suomeksi

Viisi vuotta hanketyötä, Giellagáldu yhä vailla rahoitusta ja organisaatiota

Kirjoittanut neetainari on

öTakanani on kaksi vuotta ja muutama kuukausi käytännön inarinsaamen kielityötä Giellagáldu-jatkohankkeessa. Aika on kulunut todella nopeasti mielekkäässä ja hyödyllisessä työssä, jossa olen päässyt käyttämään ja kehittämään omaa rakasta kieltäni, ja ollut muiden mukana kehittämässä pohjoismaista saamen kielten ammatti- ja resurssikeskusta. Jatkohanketta varjostaa kuitenkin sama epävarmuus kuin ensimmäistä SáFá2-projektia, joka päättyi vailla mitään tietoa pysyvästä rahoituksesta tai omasta organisaatiosta. Vuoden tauon jälkeen SáFá2:lle saatiin jatkohanke. Onneksi saatinkin, mutta se päättyy virallisesti 31.5.2018, ja rahoituksesta tai organisaatiosta ei edelleenkään ole tietoa.

Suomen puolella saamen kielityö jatkuu tämän vuoden aikana huhtikuun jälkeen vielä 3 kuukautta eri ajankohtina Saamelaiskäräjien omalla rahoituksella, mutta tulevaisuus on yhä hämärän peitossa. Tilanne ei ole kestävä, ja johdonmukaisen kielityön (sisältäen edellämainitut kirjakielen normittaminen, terminologiatyö ja kielenhuolto) puute tai niukkuus vaikuttavat saamen kielten käyttöön.

Vertailun vuoksi esimerkiksi Kotimaisten kielten keskus perustettiin vähän päälle 40 vuotta sitten. Sen keskeinen tavoite on seuraava: “suomen kieli ja Suomessa käytettävä ruotsi ovat elinvoimaisia, ja niitä käytetään yhteiskunnan kaikilla aloilla. Julkinen viestintä näillä kielillä on asiallista, selkeää ja ymmärrettävää.” Esimerkiksi Kotuksen virkakieliprojektit ovat osaltaan auttaneet tekemään viranomaisviestinnästä selkeämpää.

Giellagáldu-hankkeiden tavoite on ollut alusta asti perustaa saamen kielille oma ammatti- ja resurssikeskuksensa ja siten vakinaistaa saamen kielten terminologia-, normitus- ja kielenhuoltotyö samaan tapaan kuin esimerkiksi Suomen Kotus ja Norjan Språkrådet. Lisäksi ne ovat tarjonneet matalan kynnyksen kielineuvontaa kaikille kiinnostuneille.

Hankkeissa ovat olleet mukana viisi saamen kieltä: etelä-, luulajan-, pohjois-, inarin- ja koltansaamen kielet. Lisäksi uumajansaamen ortografiatyöryhmä sai vihdoin työnsä päätökseen jatkohankkeen aikana.[1] Muissakin saamen kielissä on tehty pitkäjänteistä työtä kielenkäytön edistämiseksi: esimerkiksi lainasanojen muodostusnormit luotiin inarinsaameen jo SáFá2-projektissa, ja luulajansaamelle ne tehtiin jatkohankkeen aikana. Lisäksi projektissa on luotu systemaattisesti eri alojen sanastoja, inarinsaameksi erityisesti perusopetuksen tarpeisiin. Yksi viimeisimmistä on Setan Hlbtqi-sanasto, joka on nyt julkaistu inarinsaameksi – ks. Arvetävgisäänih.

Samat haasteet sukupolvesta toiseen

Olen tänään viettänyt suomen kielen päivää hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tänä päivänä suomenkieliset ovat juhlistaneet Mikael Agricolaa, joka erään Ylen jutun mukaan “loihti suomelle kirjakielen”. Onneksi jutusta selviää myös totuus: kirjakielen kehittäminen on pitkä, jatkuva prosessi. Suomessa käytettävä kirjakieli poikkeaa paljon Agricolan suomesta jo pelkästään siksi, että noista ajoista on jo kulunut jokunen vuosisata. Myös suomen kielen sanasto on muuttunut ja laajentunut varsin paljon, ja lähes sataprosenttinen lukutaitoisuus on tuonut lähes koko kansan kirjakielen ääreen.

Saamen kieliä on niin ikään kirjoitettu jo satoja vuosia, mutta viime vuosikymmeniin saakka kirjakieltä on kehitetty enimmäkseen papiston, virkamiesten sekä kielitieteilijöiden lähtökohdista sekä heidän tarpeisiinsa. 1900-luvulla saamen kielten kirjallistumista ja yleistymistä kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla on haitannut myös assimilaatio- tai segregaatiopolitiikka, jota on toteutettu eri maissa eri muodoissa. Sen johtoajatuksena oli, että saamen kielet ja kulttuuri eivät kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, eikä niitä niin ollen ole tarpeen opettaa, tutkia tai kehittää – tai edes käyttää.

On vaatinut sitkeää työtä saamelaiselta yhteiskunnalta ja sivistyneiltä saamenystäviltä, että kieliämme elvytetään, edistetään ja opetetaan nykyään. Ihan yhtä sitkeässä tuntuu istuvan myös käytännön kielenhuollon, terminologiatyön ja neuvonnan rahoitus, jota perätään vuosi ja projekti toisensa perään. Ennen Giellagáldua tätä työtä ei tehty saamen kielten eteen organisoidusti kuin vähän, jos ollenkaan. Giellagáldua edelsi Saamen kielilautakunta, joka oli yhteissaamelainen asiantuntijaelin, ja tuotti muun muassa yhteisen ortografian pohjoissaamen kielelle. (Tätä ennen Norjassa ja Ruotsissa käytettiin erilaista kirjoitustapaa kuin Suomessa). Tällä yhteisellä saamen kielilautakunnalla oli töissä sihteeri ja hallintotyöntekijä, eikä yhtään kielityöntekijää.[2]

Suomessa Kotuksessa oli oma saamen kielilautakuntansa, jolla oli ennen lakimuutosta 2012 yksi 100% virka saamen kielilautakunnan sihteerille, ja inarinsaamen asiantuntijalle yksi 50% virka.[3] Koltansaamea ei juurikaan edistetty virkatyönä ennen Giellagáldua. Samoihin aikoihin kun Giellagáldu sai hankerahoituksen, vuonna 2012 julkaistussa Toimenpideohjelmassa saamen kielen elvyttämiseksi (s. 43-44) todettiin yhteisestä saamen kielilautakunnasta, että ”Inarin- ja koltansaamen jaostot eivät käytännöllisesti katsoen ole aktiivisia”. Systemaattisen kielityön puute on vaikeuttanut pienten, uhanalaisten saamen kielten tilannetta entisestään niin Suomessa kuin muissakin projektin maissa.

Ehdottomasti suurin mullistus hankkeen kautta tuli koltansaamen kielityöhön, jonka edistämiseen perustettiin ensi kertaa kokoaikainen virka. Myös inarinsaamen kielityö pääsi laajenemaan ja vapauttamaan opetus- ja tutkimushenkilökuntaa Giellagas-instituutissa varsinaisiin tehtäviinsä. Giellagas-instituutti on Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan yksikkö, jolla on valtakunnallinen vastuu saamen kielen ja saamelaisen kulttuurin ylimmästä opetuksesta ja tutkimuksesta Suomessa – se ei ole varsinainen neuvontapalvelu.

Vähintään yhtä tärkeä on myös yhteispohjoismainen ulottuvuus. Yhtäkään saamen kieltä, poislukien inarinsaamea, ei puhuta vain yhden valtion alueella, ja niiden kehittäminen vaatii määrätietoista rajat ylittävää yhteistyötä. Vaikka omassa työssäni olen tehnyt inarinsaamen kielityötä, olen silti saanut tukea muulta työyhteisöltä yli valtion- ja kielirajojen, ja ollut myös osaltani muiden tukena.

Kielikeskuksen vaiheet valtion virkakoneistossa

Hallituksen vuosikertomuksen Ministeriöiden tuloksellisuusselvityksessä vuodelta 2013 kerrotaan Giellagáldun toiminnasta näin: “Jotta saamen kielten huolto ja kielten kehittyminen sekä saamen kielten eriytyminen eri valtioissa voidaan estää, kielikeskukselle on ohjattava tehtäviä ja pysyvä rahoitus. Saamelaiskäräjät vetoaa Suomen valtioon pysyvän rahoituksen saamiseksi kielikeskukselle.”

Vuonna 2014 saamen kieliyhteisöjä kohtasikin suuri pettymys, kun OKM totesi, että Saamelaiskäräjät rahoittakoon kielityön jatkossa omasta budjetistaan saamelaisten kulttuuri-itsehallinnon nojalla. Ohessa Saamelaiskäräjien talousarvio vuodelle 2014 (3 sivua):

Sivu 1
Sivu 2
Sivu 3

Toki Saamelaiskäräjät olisi voinut tehdä näin, mutta ilman lisärahoitusta se olisi tarkoittanut muilta toimialoilta leikkaamista sellaisessa tilanteessa, jossa työskennellään jo valmiiksi alimitoitetuilla resursseilla. Täysin vapaita käsiä ei kulttuuri-itsehallintokaan anna, vaan Saamelaiskäräjät raportoi vuosittain eri avustusten käytöstä niiden myöntäjille, esimerkiksi Opetus- ja kulttuuriministeriölle. Alla taulukko Saamelaiskäräjien talousarviosta vuodelle 2018, jossa mukana myös vuosien 2016 ja 2017 toteumat:

sakats2018_saka181217

Mistä nyt pitäisi leikata, että saamen kielten kielityö saisi vihdoin pysyvän rahoituksen? Mitä sellaista työtä Saamelaiskäräjillä tehdään, että se pitäisi yhtäkkiä lopettaa? Opetus- ja kulttuuriministeriö sekä valtiovarainministeriö antavat ymmärtää, että tekemämme työ ei ole arvokasta. Kuitenkin sillä on saamelaisen yhteiskunnan vankka tuki, ja samalla omistautunut kielityö on vapauttanut lisää resursseja ja tukea muuhun saamenkieliseen toimintaan, myös peruskouluopetukseen ja muuhun suoraan kulttuurin tukeen.

Oikeus tulevaisuuteen – myös omalla kielellä

Erityisen ikävä tilanne on pienten saamen kielten osalta, jotka ovat edelleen vakavasti vaarantuneita ja joista Suomella on erityinen vastuu.

Saamen kielityö on alusta asti ollut katkonaista ja hajanaista, koska pysyvä ja pitkäjänteinen resursointi on puuttunut. Ratkaisuja on visioitu niin ruohonjuuritasolla kuin virkamiestyönäkin. Itse kielineuvontaa on tehty paljon vapaaehtoistyönä, Facebookin epävirallisissa keskusteluryhmissä sekä myös oppilaitoksissa, joiden varsinainen tehtävä olisi opetus ja tutkimus.

Saamelainen yhteiskunta on kaikin keinoin edistänyt sitä, että saamen kieliä kehitettäisiin samoilla periaatteilla kuin muitakin kotimaisia kieliä. Nyt, totuus- ja sovintokomission työtä valmisteltaessa, saamen kielityö on valtion budjetin mittakaavassa promillen murto-osasta kiinni.

Se on väärin heitä kohtaan, jotka väkivallasta, väheksynnästä ja syrjinnästä huolimatta ovat säilyttäneet ja edistäneet saamen kieliä niin, että me nuoremmat olemme myöhemmin saaneet oppia kielemme ja saaneet mahdollisuuden välittää sen eteenpäin nuoremmille. Saamen kielet ovat suuren muutoksen kynnyksellä juuri nyt, kun perinteiset käyttökontekstit joko katoavat tai pienenevät ja haasteena on pitää kieli mukana muuttuvan yhteiskunnan uusilla käyttöareenoilla. Lisäksi kielenelvytystoimet tuottavat jatkuvasti uusia puhujia ja osaajia, jotka tarvitsevat ammattimaista tukea siinä missä suomen kielen yhteisökin.

Mikään ei estä Suomea ottamasta yhtä pientä askelta kohti sovintoa ja menneiden sukupolvien kohtaamien vääryyksien korjaamista, ja paremman tulevaisuuden rakentamista. Toivottavasti budjettineuvotteluissa oma kielikeskus ei taas huku pinon pohjalle.

KORJAUKSET:
1) Lisätty selvyyden vuoksi – uumajansaamen työryhmä työskenteli vuosia ennen Giellagáldun perustamista
2) Tämä lause on lisätty julkaisun jälkeen yhteisen saamen kielilautakunnan ja Kotuksen saamen kielilautakunnan eron selventämiseksi.
3) Tämä lause on muutettu julkaisun jälkeen yhteisen saamen kielilautakunnan ja Kotuksen saamen kielilautakunnan eron selventämiseksi. Pahoittelen!

Lue lisää: