Hallitusneuvotteluista kuuluu tänään hyviä uutisia. Kuulemma saamelaiskysymyksiä on ratkottu ihan puheenjohtajien pöydissä, ja sotea jatketaan – tai se aloitetaan uudestaan – tällä vaalikaudella. Eli maakunnat ovat taas/edelleen tulossa, niitä on luvassa 18 kappaletta joista Lapin maakunta alueellisesti suurin, ja pk-seudulle on kaavailtu erityisratkaisua:

””Tiedämme, missä verotuksen suhteen mennään ja pystyimme ratkomaan saamelaiskysymyksiä.” (…) RINNE vahvisti jo torstaina aamulla, että hallitusneuvotteluissa on saavutettu sopu sotesta. Pääkaupunkiseudulle on samalla valmisteilla erityisratkaisu.” [1]

Toivottavasti tällä kertaa kielellisten oikeuksien huomiointi ei tule vasta jälkikäteen tai toteamalla, että teidän oikeutenne nyt vaan heikkenevät[2] kuten saamen- ja ruotsinkielisten osalta, tai jäävät kokonaan uudistusvimman jalkoihin, kuten viittomakielisten oikeuksille oli vähällä käydä. Ruotsinkielisten palveluiden järjestämiseen sentään oli luvassa erillisrahoitus, mutta saamenkielisille ei, ja viittomakielisille ei jäänyt mainintaakaan.

On siis ihan aiheellista kysyä, miten Antti Rinteen johtamissa hallitusneuvotteluissa aiotaan ratkaista kielellisten vähemmistöjen oikeudet sekä saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana. Lapin maakunta kattaisi saamelaisten kotiseutualueen kokonaisuudessaan, ja olisi siten saamenkielisten palveluiden järjestämisestä vastaava taho. Siinä, kuten viime hallituksenkin ajamassa mallissa, on se hyvä puoli, että saamelaisten kotiseutualueen saamenkieliset palvelut tulisivat yhden toimijan järjestettäväksi ja täten ne voisivat jopa toteutua koordinoidusti ja yhdenvertaisesti, toisin kuin nykyään. Saamebarometri 2016 [3] paljasti erittäin suuria eroja saamelaisalueen kuntien palveluiden järjestämisessä sekä eri kieliryhmien eriarvoisuuden. Huonoimmassa asemassa olivat pienimpien saamen kielten, inarin- ja koltansaamen puhujat, eikä pohjoissaamenkielisten oikeuksien toteutuminen ollut juuri paremmalla tolalla.

Syitä ja ratkaisuja palveluiden heikkoon saatavuuteen on haettu vuosikausia, ja sitä ratkaisemaan on myös järjestetty erilliskoulutuksia kuten varhaiskasvatuksen alalle järjestetty lastentarhaopettajien lisäkoulutus sekä pian alkava Ketterä korkeakoulu -hanke, jonka tarkoituksena on kouluttaa opettajia. Nämä ovat kuitenkin pikapaikkoja rakenteelliseen ongelmaan, jossa saamelaispalvelut ajatellaan edelleen lähinnä saamenkielisinä versioina suomalaisista palveluista, eikä julkisen palvelun aloille ole tarjolla (vielä) pysyvää koulutusta. Lisäksi saamenkielisten palveluiden tarve kasvaa esimerkiksi sitä mukaa, kun kielipesissä saamen kielen oppivat lapset siirtyvät esi- ja perusopetukseen, ja vanhemmatkin sukupolvet uskaltavat jo vaatia omakielistä palvelua.

Kielipesätoiminnan järjestäminen taas on haasteellista siksi, että se on kasvanut viime vuosina varsin voimakkaasti, ja nykyisellä mallilla on hankala reagoida nopeasti muuttuviin rahoitustarpeisiin. Lisäksi kielipesissä tapahtuva kielenelvytys lapsille, jotka eivät ole saaneet saamen kieltä kotoaan, ei ole subjektiivinen oikeus samalla tavalla kuin omakielinen päivähoito. Saamelaiskäräjillä onkin meneillään nyt selvitystyö kielipesätoiminnan siirtämisestä yhdistyksiltä ja kunnilta saamelaiskäräjien toiminnaksi.

Näiden uudistusten edetessä on siis minusta aivan luonnollista, että myös saamelaiskäräjien roolia saamelaisten itsehallintoelimenä aletaan uudistaa, ja saamelaispalvelut tulisivat kaikki saamelaiskäräjien järjestettäväksi. Näin voitaisiin paikata ainakin saamelaisten osalta sitä autonomiavajetta, mikä todennäköisesti tulee vähäväkisempien kuntien osaksi alueuudistuksessa, kun tehtäviä, rahoitusta ja valtaa siirretään kunnilta maakunnille. Saamelaiskäräjillä tulisi olla virallinen rooli kaavoituksessa, palveluiden järjestäjänä ja ylipäänsä alueellisena itsehallintoelimenä. Ahvenanmaan mallin mukaisesti saamelaisille on esitetty omaa kansanedustajaa vahvistamaan heikkoa itsehallintoa, esim. Valkeapää vuonna 2015 [4] ja Näkkäläjärvi v. 2019 [5], mutta itse pidän tärkeämpänä, että ensin saamme vahvan, autonomisen itsehallintoelimen, jonka ansiosta kiintiöedustaja on käytännössä mahdollinen konsepti myös Ahvenanmaalla.

Tällainen uudistus vaatisi luonnollisesti myös lisäresursseja, ja on aivan luonnollista, että nämä katetaan antamalla saamelaiskäräjille maakuntia vastaava verotusoikeus. Näin saataisiin vihdoinkin aikaiseksi myös sellainen veroluettelo, jollaisista saamelaisia juuria nykyäänkin etsitään [6] – ja me saamelaiset pääsisimme ensi kertaa maksamaan veroa itsellemme, sen sijaan että anoisimme apurahoja ja lisäresursseja peruspalveluiden järjestämiseen, joista olemme jo verojen kautta kerran maksaneet.

Toivottavasti seuraava hallitus ottaa saamelaiskäräjälain uudistuksen vakavasti, mutta kuten olen kuvannut, pelkkiä kirjanpitopykäliä viilaamalla emme vielä saa aikaiseksi riittävän laajaa uudistusta.

Viitteet:

1. Helsingin sanomat, 23.5.2019. Hallitustunnustelija Antti Rinne uskoo, että seuraava hallitus saa sote-ratkaisun maaliin.
2. Oikeusministeriö, 14.12.2018. Opas maakunnan vähemmistökielen vaikuttamistoimielimen ja saamen kielen vaikuttamistoimielimen toimintaan. s. 3: ”Koska ruotsinkielisten ja saamenkielisten vaikutusmahdollisuudet maakunnassa ovat heikommat kuin kaksikielisissä kunnissa tai saamelaisten kotiseutualueen kunnissa, on maakuntalakiin otettu kielivähemmistön ja saamen kielen vaikuttamistoimielintä koskevat säännökset.”
3. Saamebarometri 2016. Selvitys saamenkielisistä palveluista saamelaisalueella.Oikeusministeriön julkaisu 39/2016.
4. Yle Sápmi: Saamelaisten oma ehdokaslista tai kansanedustaja – Ääniä tarvittaisiin yli 10 000. 16.4.2015.
5. News Now Finland: We need a Sámi go-to person in the Finnish Parliament. Pirita Näkkäläjärven kolumni. 12.4.2019.
6. Saamelaiskulttuurin ensyklopedia: Lapinverotus. Vahtola, Anu.