Viimeiset vuodet, jo ennen vuotta 2011 mutta eritoten silloin annettujen Saamelaiskäräjien hallituksen linjasta poikkeavien vaaliluetteloon hyväksymisten jälkeen, on saamelaismääritelmä ja sen oletetut ongelmat olleet jatkuvasti läsnä lähes kaikissa pohjoisen medioissa. Suurissa suomenkielisissä viestimissä tyyli on ollut alusta alkaen selkeä: määräysvalta saamelaisyhteisön rajoista ei kuulu saamelaisille itselleen, vaan jälleen kerran uudisasukkaille. Kevään tapahtumien (SaKä-lakiehdotuksen kaatuminen ja ILO 169:n lykkääminen hamaan tulevaisuuteen) jälkeen tämä aallonpohja oli odotettavissa, mutta ei sitä silti hyvillä mielin ole odoteltu. Tänään Korkein hallinto-oikeus (KHO) lisäsi Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon 93 nimeä vastoin vaalilautakunnan sekä Saamelaiskäräjien hallituksen sekä suuren saamelaisyhteisön tahtoa.

93 uutta äänioikeutettua ei ole laskennallisesti paljon, koska vaaliluettelossa on tällä hetkellä viitisen tuhatta äänioikeutettua. Kuitenkin tulevaisuutta ajatellen KHO antaa hyytävää esimakua siitä, mitä tuleman pitää. KHO:n perustelut ovat nähtävissä sen antamissa vuosikirjapäätöksissä, jotka ovat julkisia, ja sen lisäksi muutama hyväksytty sekä hylätty on kertonut itse omista tuloksistaan mediassa tämän päivän aikana. Linkitin vuosikirjamääräykset twiitissäni ja lisään sellaisenaan tähän, koska olen laiska:

Vuosikirjapäätökset: http://t.co/9g1iWng66x http://t.co/PxakfqKNq0 http://t.co/qvPBumQJwy http://t.co/xKbHLuYt1K #kho #saamelaismääritelmä

— Neeta (@neetainari) 30. syyskuuta 2015

En ota kantaa yksittäisten ihmisten tarinoihin, koska (minun käsitykseni mukaan) mielenkiintoisempi, ja saamelaisten kannalta oleellisempi puoli ovat itse perustelut sekä heidän tuomioita jaellessaan käyttäneensä todisteet, sekä käsite ”kokonaisharkinta,” joka on ollut monessa päätöksessa keskeinen. Vuosikirjapäätökset ovat itsessään jo herkullista luettavaa totaalisen oleellisine perusteluineen, kuten valittajan työsuhde, ystäväpiiri, karvakenkien käyttö tai vaikkapa marjassakäynti. Niistä saa oivallisen kuvan siitä, miten pinnallisen saamelaiskulttuurikäsityksen varassa päätöksiä on jaeltu, mutta vielä silmiinpistävämpi on mainitsemani ”kokonaisharkinta”.

Yksittäisinä tekijöinä näitä, kuten vaikka marjassakäyntiä, voisi kirkkaana päivänä siristellen pitää  merkkinä tiiviistä yhteydestä saamelaisuuteen, koska saamelaiset ovat yhtä luonnon kanssa, tai jotain muuta höpöhöpöä. Kaikesta tästä kerääntyy KHO:n itse keksimä kriteeri, kokonaisharkinta, jolla ei ole mitään tekemistä voimassa olevan Saamelaiskäräjälain kanssa — vielä vähemmän kuin hillastuksella. Jokin objektiivisista kriteereistä tulee täyttyä. Päätöksien teossa on selkeästi ollut jo kyse jostain aivan muusta kuin Saamelaiskäräjälain (sen voimassaolevan) tulkitsemisesta, minkä luulisi olleen tuomariston tehtävä valituksia käsitellessään.

Mitä kokonaisharkinta sitten käytännössä tarkoittaa? Päätösten perusteella mutua. Viittaukset ”nykytutkimukseen” voisivat ehkä olla uskottaviakin, jos taustalla ei kummittelisi Suomen tiedemaailman vankka tuki Saamelaiskäräjien painottamalle kieliperusteiselle tulkinnalle muutamaa äänekästä ja hyvin poliittista poikkeustoimijaa lukuunottamatta. Lukuisat avoimet kirjeet ja vetoomukset saamelaiskulttuuriin ja saamelaisten historiaan sekä oikeushistoriaan perehtyneiltä oppineilta on kuitenkin johdonmukaisesti jätetty huomiotta niin lainsäädännössä kuin ilmeisesti siinä, mitä KHO:n päätöksessä nimitetään nykytutkimukseksi. Mitä se onkaan, siinä ei saamelaisille tutkijoille tai oppineille ole sijaa.

Ymmärrän tietysti heitä ”kiistan” ulkopuolisia, jotka ovat puolestaan ymmärtäneet raukkoja rannalla, ja heidän taistoaan oikeudenmukaisen identiteettinsä tunnustamisen puolesta. Se on hiton hyvä tarina, joka iskee suoraan suomalaisille rakkaimpaan kansallisen omakuvan osaan: meillähän on kaikki samanarvoisia! Ja saamelaisten itsehallintohan selkeästi asettaa tässä maailmassa ihmiset keskenään eriarvoiseen asemaan, koska jotkut saavat olla saamelaisia ja toiset eivät. Mimmosta peliä se semmonen on, kun suomalaisia kuitenkin kaikki ollaan? Saamelaiset itse ovat taistelleet oman erityisyytensä puolesta, mikä ei todellakaan sovi Suomen tasa-arvomuottiin.

Sillä ei tässä mytologiassa ole mitään väliä, että saamelaiset ovat nyky-Suomea rakennettaessa jääneet monella tapaa huonompaan asemaan. Rotututkimuksella pyrittiin nuoren Suomen alkuvuosina kehittämään suomalaisille kansallinen, valkoinen eurooppalainen identiteetti, jonka vastapooliksi asetettiin muiden kansallisten vähemmistöjen, etupäässä romanien, lisäksi saamelaiset. Tätä vasten saatiin Suomi näyttämään hienolta ja edistyneeltä, kun tehtiin saamelaisuus ja kaikki siihen liittyvä priitiiviseksi, kuolevaksi, omalla tavallaan pittoreskiksi mutta kuitenkin nykymaailmassa tarpeettomaksi kansanperinteeksi, ja asetettiin saamelaisille korkeimmaksi päämääräksi assimilaatio uuteen uljaaseen yhtenäiskulttuuriin. Näin saatiin luotua kansa, jolla on viimeiset sata vuotta ollut kaikesta tasa-arvokehityksestä huolimatta erittäin pahoinvoivia, taloudellisesti ja poliittisesti heikosti edustettuja vähemmistöjä, sekä näiden vähemmistöjen alennustilasta riippuvainen kansallinen omakuva: me ollaan parempia ku ne.

Kun saamelaisten etninen herääminen sitten alkoi toden teolla maailmansotien jälkeen, se ilmeisesti aiheutti identiteettikriisin niille pohjoisen ihmisille, jotka eivät (ainakaan silloin olleet) pitäneet itseään saamelaisina. Kun alennettu ei enää suostunut osaansa, vaan vaati kunnioitusta sekä tunnustusta omana itsenään eikä kansakunnan takapajuisena vastapoolina, aiheutti se luonnollisesti suurta hämmennystä. Keitä me nyt olemmekaan, kun emme muka olekaan noita parempia, on perimmäinen kysymys johon yli koko elinaikani jyllännyt kiista kiteytyy ja josta se saa polttoaineensa.

Ensin saamelaisten etabloitumista etnisesti ja kulttuurisesti erityisenä joukkona pyrittiin vastustamaan ja kieltämään (koska kukaan ei ollut koskaan käyttänyt sanaa saamelainen ikinä missään! Niin ei heitä ole olemassa! Amirite??), sitten kiistettiin alkuperäisyys, sitten keksittiin uusia kansanosia jotka olivat ”aina eläneet täällä kanssa”, ja lopulta kulttuuri-identiteettinsä kanssa kamppailevat ihmisparat eivät enää keksineet muuta kuin ottaa haltuun vastapoolin identiteetti. Viimeisin taktiikka on osoittautunut toimivimmaksi, koska se vetoaa lantalaisten päättäjien tunteisiin monella tasolla.

Tärkein elementti on tietysti uhrinarratiivin haltuunotto, ja asettautuminen ”rekisterisaamelaisten” sortamaksi vähemmistöksi vähemmistön sisällä. Tätä retoriikkaa muuten Vasemmiston Anna Kontulakin toisteli keväällä kuin suoraan jonkun lapinkyläyhdistyksen tiedotteesta. Cool! Toinen, systeemin kannalta tärkeä elementti on yhteenkuuluvuus hallitsevan etnisen luokan eli valkoisten suomalaisten kanssa, ja heidän kielensä puhuminen (välillä ihan kirjaimellisesti). Saamelaiset ovat monta kymmentä vuotta vaatineet milloin mitäkin, maita, vesiä, kielellisiä oikeuksia ja muuta vastaavaa, ja onhan se semmoinen ruikutus rasittavaa. Uussaamelaiset osaavat liehuttaa rauhanlippua, puhua omiensa kieltä ja esittää edustavansa riidattomampaa kansanosaa, joka ei halua tapella koko ajan, mutta on vaan pakko, koska ne muut, eli saamelaiset, vaan tahtovat koko ajan kaikkea ja se on kohtuutonta. Mitä välii jollain omankielisillä palveluilla? Meillähän on jo hyvinvointiyhteiskunta!

Monet tämän joukon aktiivit ovat, ironista kyllä, esiintyneet myös omatekoisina vallan vahtikoirina ja käyttäneet toisaalta retorisena aseenaan tosi laphilaisthen tunnettua herravihaa, jonka ansiosta suuri yleisö on myötämielinen epämieluisten päättäjien yhdessä epämieluisten saamelaisten kanssa luomien yhteistyökehysten hajoittamiselle. Osansa saavat erityisesti eskelisentuomat oppineet ja kansanedustajat. Tämän retoriikan etummaisina kehittäjinä on, ironista kyllä, toiminut pari kärtyä kainuulaista elintasopakolaista (alin BKT koko Suomessa maakunnan tasolla, ette varmaan tienneet!), nuoremmasta vanhempaan asemaltaan ent. kunnanjohtaja nyk. kansanedustaja sekä kunnanvaltuutettu. Eivät suinkaan siis mitään herroja tai vallankäyttäjiä itse.

Heidän oikeudenmukaisuuskampanjassaan kohteena on saamelaisten silmitön rasistisuus siinä, että Saamelaiskäräjät on luotu saamelaisia varten. Yhtenä lääkkeenä on nähty polveutumisen korostaminen sekä myös geenitestit, koska niissähän ei ole mitään rasistista.

Voilà:

Lisäksi useiden keskustelun johtotähtenä on ollut, että saamelaiskäräjäpolitiikka on pääasiallisesti palvellut muualta tulleita porosaamelaisia, joiden perinteiset laidunmaat jäivät rajasulkujen jäljiltä rajojen molemmin puolin ja jotka joutuivat pakon edessä valitsemaan, kuta kruunua kumartavat, Venäjää, Ruotsia vai Norjaa. Näiden pahojen riistäjäsaamelaisten jalkoihin ovat siis jääneet raukat sorretut inarinsaamelaiset ja koltat, joiden molempien pelastajina milloin kukanenkin peräpohjalaiskärty on vuoroin esiintynyt. Kaikista hupaisin oli Veikko Väänäsen blogiteksti, jossa tämä ihmisen perimmäiseen hyvyyteen vedoten kehotti muita ottamaan mallia inarinsaamelaisista, kun täällä on aina niin rauhassa eletty esivallan ja muiden kulttuurien kanssa.

Rauha tietysti tarkoitti ja tarkoittaa yhä tässä eepoksessa hyvin pitkälti sitä, että saamelaiset vaikenevat ja muut määräävät. Seuraukset tunnemme: inarinsaamen elvytys on ollut toistaiseksi menestyksekästä, mutta ei ole ollut paljosta kiinni, ettei olisi ollut. Toisekseen, joka kuvittelee saamelaisia kollektiivisesti myöntyväisiksi perämetsän tontuiksi, ei ole kuullutkaan runsaasta asiakirjamateriaalista, jonka esi-isämme jättivät jälkeensä valituksistaan maaherroille ja aina kuninkaille ja tsaarille asti, mutta jääköön se toiseen kertaan.

Toive siitä, että tällainen rotuoppiajattelu olisi karissut eduskuntaan päästyä lienee joutava, koska kokonaisuudessaan Suomi on tänä vuonna avoimesti rasistisempi kuin aikoihin. Kaikki vika ei kuitenkaan ole kainuulaisten kansainvaelluksessa, vaan ainakin jo viimeisen vuosikymmenen verran on voinut haistella ilmassa ja lukea lehdistä milloin mitäkin otsikoita pohjoisten luonnonvarojen valjastamisen, Jäämeren radan, Vuotoksen ja milloin minkäkin uljaan, miehisen teollisuusprojektin puolesta. Suomi kaipaa kipeästi Petsamoaan takaisin rakennemuutoksissa kouristelevan taloutensa veturiksi, ja se on ollut agendalla jo kauan. Mitä sitten, jos kehityksen alle jää kokonaisia yhteisöjä, kuten Petsamossa ja sittemmin Lokan ja Portipahdan alueilla kävi? Viime vuosina kilpajuoksu arktisten luonnonvarojen luo on vain kiihtynyt, eikä mielestäni ole ollenkaan sattumaa, että samaan aikaan ihmisoikeusnäkökulmat ovat menettäneet painoaan päätöksiä ja politiikkaa tehtäessä, tai niitä on alettu hyödyntämään alkuajatuksesta päinvastaisiin tarkoituksiin.

Tämä kehitys, joka on ollut omalla tavallaan jo pitkään näkyvillä vähemmistö- ja maahanmuuttopolitiikan kehityskuluissa ja hallitsevissa narratiiveissä, näkyy tänä päivänä räikeästi Sipilän hallituksen silppurissa ja pakolaiskriisin hallinnassa, mutta sekin on jo toinen tarina. Sanon vaan, että jos huolestunut tavallinen tallaaja haluaa tietää, mitä valtakunnassa tapahtuu, kannattaa tarkkailla vähemmistöjen ja vähempiosaisten asemaa, koska ne ovat yleensä aika hyvä indikaattori. Eniveis, keväällä kaatunut saamelaiskäräjälaki olisi pitänyt sisällään paitsi saamelaisalueen ulkopuolisten saamelaisten kiintiöpaikan käräjille, myös tiukemmat kuulemisvelvoitteet valtiolle ja viranomaisille, kun ne tekevät saamelaisiin ja saamelaiskulttuuriin vaikuttavia päätöksiä. ILO 169 taas on ollut punainen vaate vaatimiensa maaoikeusselvitysten vuoksi, mihin työhön Suomi ei ole ollut valmis, ja yritti sen kiertää nk. selvitysosalla.

Kaikki tämä saatiin kaadettua valiokunnissa ja lopulta eduskunnassa nimenomaan saamelaismääritelmän ”epäselvyyteen” vedoten, ja nyt syksymmällä pitkään hiotusta metsähallituslakiesityksestä oli poistettu Suomen Kuvalehden mukaan saamelaiskulttuurin heikentämiskielto, koska Suomi ei nyt olekaan ratifioimassa ILO 169:a suunnitellusti. Kaikella tällä on estetty ne lakihankkeet, jotka voisivat oikeasti vaikeuttaa pohjoisten alueiden luonnonvarojen entistä laajemman hyödyntämisen kansantalouden edun nimissä, samalla kun paine paikallisyhteisöihin päin kasvaa, esim. Utsjoen timanttikaivoshanke ja Inarin taannoinen metsäkiista. Molemmissa ulkopuolinen moraalinen ja käytännön tuki vaikuttivat myönteisesti saamelaisten eduksi. Alun perin suunnitellussa muodossaan MH-laki ja ILO 169 olisivat antaneet lisäsuojaa paikallisille yhteisöille, jotka monesti ovat pieniä ja taloudellisesti epäedullisessa asemassa.

Lopulta saamelaismääritelmäkiista on kertonut omaa karua kieltään siitä, miten tuntemattomia omassa naapurissa asuvat vähemmistöt voivat oikeasti olla, oman maan laeista puhumattakaan. KHO luistelee sujuvasti pykälien yli jonkin korkeamman ohjaamana, ja samalla suuri yleisö ihan tosissaan luulee, että Suomen saamelaiskäräjälakiin vastoin saamelaisten ja asiantuntijoiden tahtoa kirjattu polveutumispykälä olisi linjassa muiden maiden saamelaismääritelmän kanssa. Päin vastoin, Suomi on ainoa maa jossa veroluetteloita tulkitaan näin luovasti, ja Ruotsi ja Norja pitäytyvät tiukasti kieliperustaisessa määritelmässä. Tänä päivänä seurauksena on, että Suomen Saamelaiskäräjät eivät mahdollisesti enää kelpaa edustamaan saamelaisia meidän omissa viiteryhmissämme niin pohjoismaissa kuin maailmallakaan. Nyt on siis päästy konkreettisesti tilanteeseen, jota saamelaisiksi haluavat mutta vaaliluetteloon pääsemättömät ovat hokeneet kuin mantraa: Saamelaiskäräjät ei edusta saamelaisia. Näin voikin nyt käydä — heidän sisäänpääsynsä vuoksi.

Lopulta saamelaisyhteisöissä kasvaneille koko asetelma on ihan outo, koska perinteisesti yhteenkuuluvuutta ei ole luotu tai kuorattu identiteettidiskurssin keinoin. Saamelaisuus ei ole yksilön ominaisuus samassa mielessä kuin monet muut identiteetin osaset ovat. Se on riippuvainen sukujen ja kylien verkostosta, jonka turvin yhteistä saamelaispolitiikkaa on rakennettu, tunnistaen moniääninen ja monikielinen joukko yhdeksi. Kun voimme tunnistaa toisemme Rørosista Kuolaan 13 eri kielen ja neljän valtion välillä sekä tehdä aktiivista yhteistyötä jopa itärajan yli, väite siitä, että Suomessa ihmisiä on jäänyt ulkopuolelle koska saamelaiset eivät itse tunnistaisi omiaan on aivan järjetön. Jäsenyyttä ja yhteenkuuluvuutta etnisenä ryhmänä ei ole luotu valtioiden tasolta eikä valtioiden määräysvalta voi sitä rajoittaa tai muuttaa.

Onko siis koko Saamelaiskäräjätouhussa enää mitään järkeä? Ehdokkaana on ollut pakko pysähtyä ja miettiä, mitä tämä tarkoittaa elimen kannalta, johon olen pyrkimässä edustamaan kansaani. Jo monta vuotta on ollut ilmeistä, että saamelaiskäräjäjärjestelmä jokaisessa maassa, jossa se on voimassa, vie valtavasti saamelaisten ns. resurssihenkilöiden voimavaroja ja työaikaa valtioille, minkä istuva puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio totesikin SSN:n vaalitentissä kuun puolivälissä. Pidemmän päälle tällainen kehitys vie eri maiden saamelaiset entistä kauemmas toisistaan, eikä sitä voida mitenkään pitää toivottavana. Saamelainen etnopoliittinen herääminen pohjautui yhteyden luomiselle; nykyinen kehitys kasvattaa eroja, varsinkin kun Saamelaiskäräjien valtuudet ja resurssit ovat hyvin eri tasoiset eri maissa. Venäjällä itsehallinnosta ei voida juuri puhua, ja Suomen kehitys seuraakin nyt pelottavasti Venäjän tapahtumia: paikalliset viranomaiset ottavat kokoukset haltuunsa ja asettavat haluamiaan henkilöitä avainasemiin.

En aio jättäytyä vielä pelistä pois, koska olen sen vasta aloittanut, enkä halua pettää äänestäjiäni, sukuani tai kansaani. Mutta pohdin vakavasti ja harkiten myös vaihtoehtoja. Aika yksin näyttää mitä KHO:n linjaukset tulevat käytännössä tarkoittamaan, mutta me voimme edelleen myös osaltamme rakentaa tulevaisuuttamme näiden päätösten varjossakin, Saamelaiskäräjien kautta tai muuten. Olemme sen velkaa sekä edellisille että tuleville sukupolville. Muutama vuosikymmen voi tuoda mukanaan mullistavia muutoksia, ja silti ne ovat vain lyhyt kappale saamelaisten tuhatvuotisessa historiassa. Ymmärrän hyvin, jos äänestämisinto on nyt laimennut, ja olen mukananne kehittelemässä uusia strategioita, kävi miten kävi; niitä me tarvitsemme, ja kipeästi.