Olen pitkään miettinyt viime vuosina nousseen saamelaisrenessanssin suhdetta saamelaisalueen yleiseen kehitykseen. Paluumuuttajana minusta on tietysti hienoa, että kulttuuri elää, näkyy ja muokkaa maisemaa entistä vahvemmin — se antaa toivoa! Samoin arjen tasolla kielipesien ja saamenkielisten päivähoitopaikkojen luominen on ollut erittäin positiivista. Toisaalta Suomen keskimääräistä ensisynnyttäjän ikää lähestyessä minua huolettavat jo paljon arkisemmat asiat. Esimerkiksi Suomen pohjoisin synnytysosasto on nykyään Rovaniemellä. Lähimpään apteekkiin (auki vain arkisin virka-aikana) voi olla matkaa 40-100 km (ja julkisia kulkuvälineitä ei ole), ja nuorille sillä voi olla ihan todellisia kouriintuntuvia seuraamuksia, jos katumuspilleriä ei saa ajoissa. Tai astmakohtausta ei pääse hoitamaan ajoissa. Ja niin edelleen.

Palveluiden saatavuuden ja perusturvan heikkeneminen nimenomaan saamelaisalueella on feministinen ongelma, sillä nämä paineet kohdistuvat nimenomaan naisiin ja perheisiin. Äidit kantavat edelleen suurimman vastuun kielen ja kulttuurin säilymisestä elävässä elämässä, ja naisiin kohdistuva väkivalta ja syrjiminen kotona, työmarkkinoilla ja yhteisillä vaikuttamisen areenoilla ovat suora uhka kansamme säilymiselle. Saamelaisalue on edelleen muuttotappioalue, ja poismuuttoa johtivat pitkään — ette arvaakaan — naiset, ja nuoret, joilla on elämä edessä. Sittemmin sukupuolijakauma on tasautunut, mutta pitkään jatkunut naisten poismuutto on jo luultavasti jättänyt jälkensä perinnealueiden saamelaisyhteisöihin.

Onneksi poismuutto ei aina tarkoita assimiloitumista ja kielten ja kulttuurin katoamista. Kielten ja kulttuurin säilyminen ja edelleen siirtyminen on edelleen pääasiassa äitien harteilla, ja ulkosaamelaiset aktiivinaiset ovat tehneet paljon työtä turvatakseen ainakin joitain omankielisiä peruspalveluita kotiseutualueen ulkopuolella. On kuitenkin pakko onnitella lainsäätäjiä hyvin pelatusta autokolonisaatiokortista: He ovat paperilla turvanneet saamelaisten kieli- ja kulttuurioikeudet saamelaisalueella — ja rentoutuvat nyt jatkuvaa poismuuttoa seuraamalla. Oikeudet on turvattu ja yhdeksän hyvää ja kymmenen muuta kaunista luvattu, mutta ne ovat käytännössä suuren osan saamelaisista ulottumattomissa.

Viime vuosina tapahtunut ja edelleen jatkuva kehitys näyttää todellakin tähtäävän Lapin ja muiden harvaan asuttujen tyhjentämiseen (pysyvistä) asukkaista, tai ainakin lapsista ja vanhuksista. Toistan, että saamelaisten kannalta tämä on myös feministinen ongelma, sillä heikkenevästä palvelurakenteesta ja perusturvasta kärsivät ensimmäisenä naiset, lapset ja perheet — yhteisöjemme tulevaisuus — ja vanhukset, yhteisöjemme muisti. Yhteiskuntarakenteen pakkotiivistäminen ja asutuksen keskittäminen kasvukeskuksiin polkee myös saamelaisten perusoikeuksia, mikäli oikeutemme kansana omiin kieliimme ja kulttuureihimme pysyy sidottuna perinteisiin kotiseutualueisiin.

On hienoa, että meillä on Saamelaiskäräjissä paikka järjestäytyä ja vaikuttaa, mutta kulttuuri-itsehallinto ja muut kulttuurin ulkonaisiin ilmauksiin (taide, käsityö, musiikki, kirjallisuus jne.) keskittyvä toiminta eivät auta, jos ei ole ihmisiä ottamassa niihin osaa ja luomassa niille elävää pohjaa. Tällä hetkellä suurimmat uhat kansallemme ovat täysin arkisia. Nuorten lähtiessä muualle opiskelemaan ja töihin paikalliset yhteisöt köyhtyvät hyvin konkreettisella tavalla, ja näiden nuorten mahdollisuudet säilyttää oma kulttuurinsa ovat huomattavasti heikommat kotiyhteisön ulkopuolella. Toisaalta köyhtyneet yhteisöt kotiseutualueella eivät välttämättä vajaakuntoisina pysty enää täysin hyödyntämään niitä mahdollisuuksia ja vaikutuskanavia, mitä niillä on olemassa.

On tietysti ymmärrettävää, että saamelaisten itsehallinto- ja vaikuttamisasioista puhuttaessa jäädään mielellänä “kulttuurin” tasolle vetämättä ainakaan liian vahvoja yhteyksiä “kulttuurin” ja sitä luovien ja uudistavien ihmisten ja yhteisöjen välille. Saamelaiset kelpaavat toki mukaan debattiin kuin debattiin, jossa tarvitaan vähän etnistä väriä ja näyttöä siitä, että OMG Suomi on ihan oikeesti monikulttuurinen maa! Kelpaamme kyllä esimerkeiksi ja näyttelykappaleiksi, mutta saamelaiset ihmisinä ja arjen tasolla jäävät oudommiksi. Saamelaisnainen se vasta onkin harvinainen ilmestys, suorastaan yksisarviseen verrattava myyttinen olio.

Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että saamelaisuutta käytetään lähinnä legitimoimaan milloin mitäkin pointtia jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä saamelaisten itsensä, saati kohtaamiemme marginalisaation, assimilaatiouhkien ja vaikutusmahdollisuuksien vähäisyyden kanssa. Saamelaisena ja feministinä koen, että saamelaisuuden vetäminen esiin jonain monikulttuurisuuskritiikin tai pakkoruotsivastustuksen (LOLOLOLOL!) valttikorttina ei kunnioita meitä eikä valota yhtään sitä akkulturaatio- ja assimilaatiopainetta, joka meihin kohdistuu valtakulttuurin taholta.

Mikäli saamelaisten mahdollisuudet vaikuttaa ainakin kotiseutualueiden talouteen ja palveluihin kansana eivät parane nykyisestä, tai ei löydy muita keinoja parantaa käytännön elinoloja ja koulutus- ja työllistymismahdollisuuksia, pelkään, että kansamme tulee kuihtumaan kaikesta viime vuosina tapahtuneesta edistyksestä huolimatta. Osa tätä mahdollisuuksien parantamista on ehdottomasti ulkosaamelaisten oikeuksien turvaaminen, sillä he käsittävät jo n. 60% koko Suomen saamelaisväestöstä. Onkin virkistävää, että myös Saamelaiskäräjillä asiaa on alettu käsitellä, mutta Käräjien toimiala on käytännön tasolla rajallinen, ja ns. kulttuuristen toimien tueksi tarvitaan ehdottomasti myös perustason rakenteellista tukea, niin saamelaisalueella kuin sen ulkopuolellakin.

On myös hyväksyttävä se, että saamelaiset urbanisoituvat siinä missä muutkin, nuoret (koulutetut) naiset etunenässä, ja kulttuurimme eivät pysy ahtaasti määriteltyjen kotiseutualueiden ja perinteisten elinkeinojen puitteissa. Saamelaiskulttuurin sitominen tällaisiin tekijöihin kieltää meidän elävän todellisuutemme ja typistää kulttuuriemme kehitystä. Mikäli ILO 169:n ratifiointi luo edellytyksiä ja työkaluja näihin ongelmiin puuttumiseen, asiat ovat hyvin. Mutta pelkään silti, että saamelaisia on jo vuosia suoraan sanottuna trollattu maaoikeusasioilla samalla, kun arkisemmat, läheisemmät ja paljon, paljon vaarallisemmat asiat ovat jääneet pitkälti uutisoimatta.