[namaheapmi] feminismi ja alkuperäiskansan maantiede

Olen pitkään miettinyt viime vuosina nousseen saamelaisrenessanssin suhdetta saamelaisalueen yleiseen kehitykseen. Paluumuuttajana minusta on tietysti hienoa, että kulttuuri elää, näkyy ja muokkaa maisemaa entistä vahvemmin — se antaa toivoa! Samoin arjen tasolla kielipesien ja saamenkielisten päivähoitopaikkojen luominen on ollut erittäin positiivista. Toisaalta Suomen keskimääräistä ensisynnyttäjän ikää lähestyessä minua huolettavat jo paljon arkisemmat asiat. Esimerkiksi Suomen pohjoisin synnytysosasto on nykyään Rovaniemellä. Lähimpään apteekkiin (auki vain arkisin virka-aikana) voi olla matkaa 40-100 km (ja julkisia kulkuvälineitä ei ole), ja nuorille sillä voi olla ihan todellisia kouriintuntuvia seuraamuksia, jos katumuspilleriä ei saa ajoissa. Tai astmakohtausta ei pääse hoitamaan ajoissa. Ja niin edelleen.

Palveluiden saatavuuden ja perusturvan heikkeneminen nimenomaan saamelaisalueella on feministinen ongelma, sillä nämä paineet kohdistuvat nimenomaan naisiin ja perheisiin. Äidit kantavat edelleen suurimman vastuun kielen ja kulttuurin säilymisestä elävässä elämässä, ja naisiin kohdistuva väkivalta ja syrjiminen kotona, työmarkkinoilla ja yhteisillä vaikuttamisen areenoilla ovat suora uhka kansamme säilymiselle. Saamelaisalue on edelleen muuttotappioalue, ja poismuuttoa johtivat pitkään — ette arvaakaan — naiset, ja nuoret, joilla on elämä edessä. Sittemmin sukupuolijakauma on tasautunut, mutta pitkään jatkunut naisten poismuutto on jo luultavasti jättänyt jälkensä perinnealueiden saamelaisyhteisöihin.

Onneksi poismuutto ei aina tarkoita assimiloitumista ja kielten ja kulttuurin katoamista. Kielten ja kulttuurin säilyminen ja edelleen siirtyminen on edelleen pääasiassa äitien harteilla, ja ulkosaamelaiset aktiivinaiset ovat tehneet paljon työtä turvatakseen ainakin joitain omankielisiä peruspalveluita kotiseutualueen ulkopuolella. On kuitenkin pakko onnitella lainsäätäjiä hyvin pelatusta autokolonisaatiokortista: He ovat paperilla turvanneet saamelaisten kieli- ja kulttuurioikeudet saamelaisalueella — ja rentoutuvat nyt jatkuvaa poismuuttoa seuraamalla. Oikeudet on turvattu ja yhdeksän hyvää ja kymmenen muuta kaunista luvattu, mutta ne ovat käytännössä suuren osan saamelaisista ulottumattomissa.

Viime vuosina tapahtunut ja edelleen jatkuva kehitys näyttää todellakin tähtäävän Lapin ja muiden harvaan asuttujen tyhjentämiseen (pysyvistä) asukkaista, tai ainakin lapsista ja vanhuksista. Toistan, että saamelaisten kannalta tämä on myös feministinen ongelma, sillä heikkenevästä palvelurakenteesta ja perusturvasta kärsivät ensimmäisenä naiset, lapset ja perheet — yhteisöjemme tulevaisuus — ja vanhukset, yhteisöjemme muisti. Yhteiskuntarakenteen pakkotiivistäminen ja asutuksen keskittäminen kasvukeskuksiin polkee myös saamelaisten perusoikeuksia, mikäli oikeutemme kansana omiin kieliimme ja kulttuureihimme pysyy sidottuna perinteisiin kotiseutualueisiin.

On hienoa, että meillä on Saamelaiskäräjissä paikka järjestäytyä ja vaikuttaa, mutta kulttuuri-itsehallinto ja muut kulttuurin ulkonaisiin ilmauksiin (taide, käsityö, musiikki, kirjallisuus jne.) keskittyvä toiminta eivät auta, jos ei ole ihmisiä ottamassa niihin osaa ja luomassa niille elävää pohjaa. Tällä hetkellä suurimmat uhat kansallemme ovat täysin arkisia. Nuorten lähtiessä muualle opiskelemaan ja töihin paikalliset yhteisöt köyhtyvät hyvin konkreettisella tavalla, ja näiden nuorten mahdollisuudet säilyttää oma kulttuurinsa ovat huomattavasti heikommat kotiyhteisön ulkopuolella. Toisaalta köyhtyneet yhteisöt kotiseutualueella eivät välttämättä vajaakuntoisina pysty enää täysin hyödyntämään niitä mahdollisuuksia ja vaikutuskanavia, mitä niillä on olemassa.

On tietysti ymmärrettävää, että saamelaisten itsehallinto- ja vaikuttamisasioista puhuttaessa jäädään mielellänä “kulttuurin” tasolle vetämättä ainakaan liian vahvoja yhteyksiä “kulttuurin” ja sitä luovien ja uudistavien ihmisten ja yhteisöjen välille. Saamelaiset kelpaavat toki mukaan debattiin kuin debattiin, jossa tarvitaan vähän etnistä väriä ja näyttöä siitä, että OMG Suomi on ihan oikeesti monikulttuurinen maa! Kelpaamme kyllä esimerkeiksi ja näyttelykappaleiksi, mutta saamelaiset ihmisinä ja arjen tasolla jäävät oudommiksi. Saamelaisnainen se vasta onkin harvinainen ilmestys, suorastaan yksisarviseen verrattava myyttinen olio.

Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että saamelaisuutta käytetään lähinnä legitimoimaan milloin mitäkin pointtia jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä saamelaisten itsensä, saati kohtaamiemme marginalisaation, assimilaatiouhkien ja vaikutusmahdollisuuksien vähäisyyden kanssa. Saamelaisena ja feministinä koen, että saamelaisuuden vetäminen esiin jonain monikulttuurisuuskritiikin tai pakkoruotsivastustuksen (LOLOLOLOL!) valttikorttina ei kunnioita meitä eikä valota yhtään sitä akkulturaatio- ja assimilaatiopainetta, joka meihin kohdistuu valtakulttuurin taholta.

Mikäli saamelaisten mahdollisuudet vaikuttaa ainakin kotiseutualueiden talouteen ja palveluihin kansana eivät parane nykyisestä, tai ei löydy muita keinoja parantaa käytännön elinoloja ja koulutus- ja työllistymismahdollisuuksia, pelkään, että kansamme tulee kuihtumaan kaikesta viime vuosina tapahtuneesta edistyksestä huolimatta. Osa tätä mahdollisuuksien parantamista on ehdottomasti ulkosaamelaisten oikeuksien turvaaminen, sillä he käsittävät jo n. 60% koko Suomen saamelaisväestöstä. Onkin virkistävää, että myös Saamelaiskäräjillä asiaa on alettu käsitellä, mutta Käräjien toimiala on käytännön tasolla rajallinen, ja ns. kulttuuristen toimien tueksi tarvitaan ehdottomasti myös perustason rakenteellista tukea, niin saamelaisalueella kuin sen ulkopuolellakin.

On myös hyväksyttävä se, että saamelaiset urbanisoituvat siinä missä muutkin, nuoret (koulutetut) naiset etunenässä, ja kulttuurimme eivät pysy ahtaasti määriteltyjen kotiseutualueiden ja perinteisten elinkeinojen puitteissa. Saamelaiskulttuurin sitominen tällaisiin tekijöihin kieltää meidän elävän todellisuutemme ja typistää kulttuuriemme kehitystä. Mikäli ILO 169:n ratifiointi luo edellytyksiä ja työkaluja näihin ongelmiin puuttumiseen, asiat ovat hyvin. Mutta pelkään silti, että saamelaisia on jo vuosia suoraan sanottuna trollattu maaoikeusasioilla samalla, kun arkisemmat, läheisemmät ja paljon, paljon vaarallisemmat asiat ovat jääneet pitkälti uutisoimatta.

[namaheapmi] valkoisuus taiteessa

Muistaako joku vielä, kun puhuin rasismin suhteesta näkyvyyteen ja sen sääntelyyn valkoisuuden ehdoilla? Olkaa hyvät, tässä teille Jenni Hiltusen video “Grind”.

Cult24-sivuilla videosta puhutaan näin:

Hiltusen video kuvaa erikoishidastuksin uudehkoa Karibialta lähtöisin olevaa tanssityyliä, dancehallia. Hiltusen videon innoittajia ovat olleet myös Youtube-videot, joissa kotiäidit heiluttelevat takamustaan kotisohvilla. Hidastukset on toteutettu erikoiskameralla.

Hiltusen video on myös täynnä eksotiikan kosiskelua eläin- ja tribaaliprintein—sekä saamelaispuvuin. Dancehall-kulttuuri on mukana vain pinnallisena viittauksena, koska videossa on käytetty dancehallin sijaan laimeaa salonkikelpoista pianomusiikkia ilmeisesti luomaan kontrastia eläimellisen eksoottisen ei-valkoisen perseenhetkutuksen kanssa.

Korostan, että tätä pidetään nyky-Suomessa arvostettuna, oikeana taiteena. Ehkä se todellakin kertoo sitä tuottaville ja kuluttaville valkoisuudestaan päihtyneille kyldyyri-ihmisille jotain oleellista heidän sisimmistä arvoistaan: mm. sen, että ei-valkoiset kulttuurit ovat vapaata riistaa, ja on täysin ok esittää ne yhtenä värikkäänä ei-ihan-inhimillisenä massana, jossa kulttuuri-ilmausten alkuperäinen konteksti häviää ja menettää merkityksensä päästyään vihdoinkin korkeasti arvostetuille valkoisen taiteen areenoille.

Tällainen näkyvyys, alkuperäiskansojen ja vähemmistöjen itsetuntoa ja itsemääräämisoikeutta syövästä vaikutuksestaan huolimatta, on aina lopulta painavampi tekijä kuin kulttuurisen kontekstin ja kunnioituksen säilyminen, koska valkoisuus on tavoiteltavampaa kuin kumpikaan näistä. Nunnuka-hahmot elävät ja voivat hyvin, ja pariutuvat iloisesti eksoottisten orjatarten kanssa valkoisen kolonisaation suuremmaksi kunniaksi.

Toistan: Taide voi olla rasistista ja edustaa, luoda, ja ylläpitää valkoista ylivaltaa, ja olla silti taidetta. Ongelmalliseksi tällainen taide muuttuu, kun se esitetään ilman mitään valtapoliittista problematisaatiota “pelkkänä taiteena”.

[namaheapmi] eksotiikkaa etsimässä: karvamarketit, hymyhuulet ja helsingin hipsterit

Huom 13.4.2015: Kuvat puuttuvat ja jotkut linkit ovat voineet vanhentua. Korjaan nämä mahdollisimman pian!

Paljon on sanottu saamenpuvun ja sen osien, eritoten ns. neljäntuulenlakin, väärinkäytöstä markkinoinnissa. Yleisimmin esiin tuodut rikkeet ovat tienvarsien karvamarketit ja muut yleensä ei-saamelaisten omistamat matkamuistoliikkeet, jotka myyvät kaikkea mahdollista Lappi-aiheista krääsää, myös saamelaismemorabiliaa. Näissä yhteyksissä saamelaiskulttuuri näyttäytyy lähinnä värikkäiden ja eksoottisten pukujen, halpojen rihkamatuotteiden ja jylhien maisemien kautta.

Suurin syyllinen tämän kuvaston jatkuvaan käyttöön on Lapin-matkailu ja matkamuistoteollisuus, mutta nykyään esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea muualtakaan. Saamelaisten jatkuva vastustus tällaista kulttuurin käyttöä kohtaan on ilmeinen: Suomessa saamelaiskulttuurit ovat todella pieni vähemmistö, jolla on itsellään todella pieni vaikutus kansan näkyvyyteen ulkopuolisten keskuudessa. Saamelaisalueet ovat raskaasti kolonisoituja (mikä jatkuu edelleen, kiitos viimeaikaisen kaivosbuumin) ja kaikki Suomen saamelaiskielet ovat uhanalaisia. Alkuperäiskansan—Euroopan unionin ainoan sellaisen!—status ei ole tähän mennessä juuri helpottanut tilannetta. Omin ehdoin luotu näkyvyys on uhanalaiselle ryhmälle tällaisessa tilanteessa elinehto, mutta tiukkaan pinttynyttä turistirihkama-kuvastoa ei helpolla raavita kansakunnan loma-albumista.

Ylhäällä oikealla nykypäivän esimerkki edelleen jatkuvasta väärinkäytöstä Lappi-hunajan nettisivuilta (varoitus: ei heikkohermoisille!) [kuva puuttuu]: tökeröä, epäkuranttia ja vanhanaikaista, mutta tälle estetiikalle näyttää edelleen olevan tilaajia. Myös ns. oikeassa taiteessa saamenpukuja hyödynnetään edelleen sumeilematta: Alhaalla kuvassa Rimpparemmi, kuvakaappaus Ylen sivuilta [kuva puuttuu].

Lokakuussa 2008 pohjoismaiset saamelaisnuorten järjestöt saivat tarpeekseen ja organisoivat Rovaniemelle gákti-mielenosoituksen saamenpukujen ja -kulttuurin jatkuvaa hyväksikäyttöä vastaan. Asiasta kirjoitettiin mm. Suomi24.fi-foorumille. Keskusteluketjua ei tarvitse lukea pitkälle ensimmäisen puolustelijan löytääkseen, vaan se löytyy ketjun ensimmäisestä vastauksesta:

mmmmmmmmm 26.10.2008 20:55

siis en tajua

Siis mä oon kansantanssija, ja me käytetään näitä saamiasuja esiintyessämme, mutta ei ne oo mitään feikkejä. Me ollaan ite tehty ne kovalla työllä ja niistä tuli ihanii. Ei niistä huomaa eroa onko ne oikeita vain näitä teidän mielest feikkei. Ootteko te ihan tyhmiä jos luulette voivanne pitää itsellänne jonkun vaatteen noin vaan? LOL

Rasismi ei kuitenkaan tähän jäänyt, siitä piti huolen seuraava kommentoija:

Jorma Kalevi Peräreikämö 10.11.2008 23:06

Vammaisuus huipussaan

Tässähän tämä tuli, pointti kerralla selväksi.

Eiväthän tanssijat millään tavalla loukkaa saamelaisuutta, kun eivät ole edes kansanpukuja kopioineet. Joten mitä messuatte? Menisitte töihin ja eläisitte niin kuin muutkin ihmiset – mutta niin vain Saamelaiskäräjilläkin aika kuluu rattoisasti tapellessa.

[Nunnuka-hahmot. Kuva: Raija Suopajärvi / Lapin Kansan arkisto]

Ketjusta löytyy onneksi myös asiallista keskustelua, mutta nostin nämä kaksi kommenttia esille, koska ne ovat paljaassa, reaktiivisessa rasismissaan ja valkoisessa oikeutettuudentunnossaan lähes oppikirjaesimerkkejä niistä stereotyypeistä, jotka iskostuvat lähes jokaiseen valtaväestön edustajaan viimeistään aikuisikään tullessa. Saamelaiset ovat riitaisia, työttömiä, kelvottomia hoitamaan omia asioitaan, eivät oikeutettuja omaan kulttuuriinsa saati itsemääräämisoikeuteen—vähän kuten Naima-Aslak ja Soikiapää*.

Esimerkiksi Suomi24:n Sápmi-osastolta löytyy lukuisia variaatioita samasta teemasta, mikäli arvon lukija arvioi vatsansa kestävän, samoin kuin lähes joka ainoasta saamelaisasioita käsittelevän uutisen tai artikkelin kommenttiosiosta.

Reaktioiden samanlaisuus ja yleispätevyys kontekstista riippumatta kertoo, että kyseessä eivät ole yksittäisten ihmisten henkilökohtaiset mielipiteet. Kun samat argumentit ja harhaluulot toistuvat viestintävälineestä toiseen, ihmisestä, aiheesta ja ajankohdasta toiseen, voi hyvällä omallatunnolla sanoa kyseessä olevan rakenteellinen ongelma.

Saamelaisista myös välittyy herkästi riitaisa ja valittava kuva, koska saamelaisista uutisoidaan lähinnä silloin, kun meillä on jotain hampaankolossa. Oli kyse ILO 169:stä tai vaikka edellämainitusta kulttuurin väärinkäytöstä, uutisointi saamelaisyhteisöjen ulkopuolella keskittyy hyvin herkästi ongelmiin ja epäkohtiin. En pidä ihan tuulesta temmattuna sellaistakaan teoriaa, että pääosin valkoisten suomalaisten hallussa olevien tiedotusvälineiden intressi on pitää saamelaisten näkyvyys yleisesti hyväksyttyjen stereotyyppien puitteissa.

Saamelaiskulttuurin hyväksikäytössä ja sen pohjana olevassa rasismissa onkin kyseessä nimenomaan vallankäyttö, näkyvyys ja näkymättömyys sekä se, kuka saa hallita näkyvyyttä ja millä ehdoilla.

Tämän vallankäytön ja näkyvyydensääntelyn muodot seuraavat aikaansa, ja rimpparemmit ja karvamarketit ovat saaneet rinnalle muiden muassa Racialicious-bloggaaja Carmen Van Kerckhoven lanseeraamalla termillä “hipster-rasismi”. Vanhoja kliseitä ja stereotyyppejä kierrätetään ja käytetään taiteessa ja legitimoidaan se joko ironialla, taiteella tai ilmaisunvapaudella, tai yleensä kaikilla kolmella.

Termiä on kritisoitu mm. siitä, että kyseessä on vain eri ilmaus samalle vanhalle scheisselle ja yritys etäännyttää teko tai tekijä “varsinaisesta” rasismista. Mielestäni käsite puolustaa paikkaansa sikäli, että se kuvastaa aika hyvin nykyhetken juurettoman, itsetietoisen kuluttajan harkittua “epäkorrektiutta”, mutta on tärkeää muistaa, että etuliitteestä huolimatta kyseessä on sama vallankäytön ja näkyväksi/näkymättömäksi tekemisen dynamiikka.

[Kuva: Manboy: ”How It Hurts”, ohj. Teemu Niukkanen, kuva Stella Harasek]

Kun kuvat eräästä Manboyn musavideokuvauksesta kiersivät Facebookissa keväällä 2011, otin suoraan yhteyttä kuvaajaan (Harasek) jonka vastauksesta saattoi poimia lähes jokaisen valkoisen oikeutuksen joka ikinä on keksitty sanoa. “Tässä oli muitakin”, “ei ollu tarkotus loukata” ja “taiteessa saa vapaasti lainailla”. Taiteellinen vapaus ja sen oletettavasti automaattisesti suoma oikeutus oli keskeinen teema videosta keskusteltaessa: Teemu on siisti jäbä, tää on tosi harkittua, jne. jne.

Onhan se tavallaan kivaa, että ihmiset nykyään jopa harkitsevat rasistisia tekojaan, koska yleensä ne tulevat valtaväestön valkoisuusohjelmoinnin automaattitoiminnolla sen kummemmin miettimättä.

Toinen teema, mikä jäi mietityttämään näitä edellisiä enemmän, olivat yritykset asettaa itse teos rasismikritiikin ylä- tai ulkopuolelle, koska se on taidetta, daa! Taide voi kuitenkin olla rasistista ja tukea valkoista ylivaltaa, ja se voi olla joko tietoinen agenda tai sitten täysin tiedostamaton pohjaväre, jonka mukaan teoksen elementit arvotaan ja arvotetaan. Taiteen olemassaolon oikeutus ylipäänsä on sen kyky luoda ja ylläpitää keskustelua merkityksistä ja arvoista, ja taidetta kuuluukin kritisoida. Taide ei leijaile missään kulttuurisessa ja valtapoliittisessa tyhjiössä, eikä taidetta pidä yrittääkään arvostella irrallaan ajallisesta ja paikallisesta yhteydestään.

Manboyn videossa saamelaisuus näyttäytyy ihan samalla tavalla kuin karvamarketeissakin, mutta metatasolla. Eksoottiset matkamuistolakit luovat maisemaa ja fiilistä, eikä niille ihan varmasti ole mietitty mitään sen kummempaa viittaustasoa kuin lapsuuden tai vanhempien Lapin-matkat tai jotain muuta sellaista. Kuvaus ei kuitenkaan täytä puolustuksen sille asettamia tavoitteita: se ei kerro meille mitään. Se on heitetty mukaan koristemielessä ja kertoo katsojalle sen, että saamelaisaiheet ovat lähinnä esteettisiä elementtejä, osa maisemaa, eivät osa elävän kansan kulttuurista rikkautta—eivätkä varsinkaan JONKUN TOISEN OMAISUUTTA.

[Kuva: PMMP: ”Lapinnoidat”-ekokassi, Rokkikauppa.com]

Jotakuinkin samaa teemaa veti PMMP keväällä 2012 Lapinnoidat-oheistuotekassillaan, ohessa kuvakaappaus Facebook-linkistä PMMP:n sivuilta.

Rokkikauppa.com poisti tuotekuvauksesta sanan “Lapinnoidat” ja PMMP pahoitteli sitä Facebook-sivullaan saatuaan aiheesta kritiikkiä. Kuvan kassi on edelleen myynnissä, ja logon taustalla käytetty kuva PMMP:n jäsenistä oudoissa eksoottisissa asuissa on niissä edelleen.

PMMP onkin yksi niistä harvoista tahoista, joiden olen itse kuullut tai nähnyt pyytävän asiallisesti anteeksi markkinointiaan/tempaustaan/tuotettaan/tms. Valitettavan yleinen vastaus/puolustus (joka näkyy mm. mielenosoitus-keskusteluketjussa sekä Stella Harasekin vastauksessa) on edelleen se, että “tyhjästä valitatte”. “Ei tää oo loukkaavaa.” “Lopettakaa toi kitinä.” Nämä asenteet ovat iskostuneet myös saamelaisiin itseensä, ja joidenkin mielestä olisikin ehkä helpompi elää, jos näiden asioiden vain antaisi olla, koska ei niihin voi vaikuttaa.

Kuitenkin niihin voi vaikuttaa, niistä voi valistaa, niistä voi kirjoittaa ja ilmoittaa eteenpäin ja tiedustella, oliko tämä nyt oikeasti tarkoitus. Navajo-kansan oikeustaistelu ja mediatiedotus Urban Outfittersiä vastaan on yksi korkean profiilin esimerkki, ja vaikka markkinat Suomessa ovat paljon pienemmät ja se rajoittaa myös sosiaalisen median vaikutusalaa, voimme ottaa oppia muiden alkuperäiskansojen aktiivisuudesta myös täällä Pohjoismaissa. Kulttuurisesta riistosta puhutaan Suomessa edelleen verrattain vähän, ja esimerkiksi Atlas Saarikosken blogiteksti aiheesta käsittelee lähinnä muualta länsimaihin tuotuja kulttuurisia ilmauksia kuten rastoja ja “itämaista” krääsää, ja ohittaa kotikentän esimerkit täysin. Toivoisinkin, että kulttuurisesta riistosta puhuttaessa yritettäisiin nähdä myös ne riiston muodot ja kohteet, jotka ovat muodostuneet jo niin arkipäiväisiksi ja osaksi kansakunnan kollektiivista loma-albumia, että niitä voi olla vaikea huomata.

Joissakin tapauksissa merkitysten hallinta on jo peruuttamattomasti riistetty sen alkuperäisiltä tuottajilta, mutta niiden tiedostaminen on hyväksi—ja opettaa kunnioittamaan myös omaa kulttuuria entistä syvemmin. Suurin vahinko, jonka kulttuurinen riisto osaltaan tuottaa, on tunne kontekstittomuudesta ja juurettomuudesta, myös riistäjälle.

Lopulta joistakin negatiivisista kokemuksista ja törkykirjoittelusta huolimatta monet toimijat ovat valmiita kuuntelemaan ja tarkistamaan toimiaan ja kunnioittamaan saamelaiskulttuuria, ja se antaa toivoa. Kyse on lopulta saamelaisten itsemääräämisoikeudesta ja osittain eloonjäämisestä. Kulttuurimme eivät voi kehittyä ilman, että otamme itse entistä vahvemmin haltuun myös uudet mediat ja puutumme siihen, miten kansaamme ja kulttuurejamme esitellään, ja tuotamme itse enemmän sisältöä vastapainoksi. Kulttuurejamme ja varsinkin perinnepukujemme käyttöä on pitkään jäykistänyt muiden tekijöiden ohella nimenomaan saamenpukujen räikeä väärinkäyttö, ja pukukulttuurin elävöittämisen lisäksi kyseessä ovat myös saamelaisten kollektiiviset immateriaalioikeudet ja siten kansan taloudellinen hyvinvointi.

*) Mielenkiintoista kyllä, linkittämäni Aamulehden juttu määritteli nunnuka-sketsit “piilorasismiksi”. Itse en näe siinä mitään piilotettua.