Aina silloin tällöin ja myös nyt keskustellaan saamenkäsityön merkityksestä ja siihen liittyvistä arvoista — ja yhä enemmän myös säännöistä. Mitä useampi saamelainen oppii saamenkäsityön kouluissa ja kursseilla, sitä suurempi tarve on puhua niistä ääneen. Käsityön tekeminen on muuttunut myös sitä mukaa kun kauppoihin on tullut enemmän tehdastekoista tavaraa ostettavaksi halvalla, ja käsityöhön on alkanut liittyä yhä enemmän symbolisia arvoja sitä mukaa kun saamelaiset ovat alkaneet muuttaa ja asettua asumaan kotiseutujensa ja perinneyhteisöjensä ulkopuolelle. En ole historioitsija enkä vaihtoehtoisten historiakulkujen ennustaja, mutta väitän, että tällainen siirtymä olisi tapahtunut myös ilman saamelaista poliittista liikehdintää ja käsityöaktivisteja, vaikka toki varmasti eri tavoin, ja eri suuntaan.

Käsityötä on alettu edistää ja säilyttää määrätietoisesti aika myöhään jos verrataan siihen, miten pitkään saamelaiset ovat saaneet niitä tehtyä ilman kouluja ja tavaramerkkejä. Käsityöaktivistien ansiosta meillä on kuitenkin kokonainen koulu, jossa opiskella saamenkäsitöitä muiden ammattialojen rinnalla, yhdistysinstituutio ja monia muita erilaisia toimijoita. Käsityötä on pidetty siälyttämisen ja suojelemisen sekä edistämisen arvoisena jo ennen meitä, ja toivottavasti meidän jälkeemmekin.

Joka aikana pitää keskustella siitä, millaista suojelua ja säilyttämistä saamenkäsity lopulta tarvitsee. Nyt on alkanut kuulua enemmän huolta siitä, että saamenkäsityön ja kulttuuri-ilmausten kovaääninen suojelu muilta pelottaa käsityön ostajat pois ja heikentää elinkeinon tilaa. Eikä sitäkään varmaan kukaan halua.

Nyt keskustelu kulttuurisesta omimisesta on saanut uuden nimen (emme puhu enää pelkästään esim. saamenpuvun väärinkäytöstä) on levinnyt ykskaks laajemmalle yleisölle eikä se koske pelkästään saamelaiskulttuuria. Se on varmasti muuttanut monien ostajien ajattelua siitä mitä ja miten he haluavat ja päättävät ostaa. He haluavat enemmän tietoa, eikä se ole minun mielestäni mikään haitta vaan mahdollisuus.

Kysymys on myös siitä, kenellä on lopulta oikeus päättää saamelaiskulttuurin ja siihen kuuluvan käsityön käytöstä. Sen varmaan joutuu jokainen hyväksymään, että oma ajattelutapa ja suhtautuminen saamenkäsityöhön ei ole ainoa, ja siihen kohdistuu monia muitakin intressejä. Se on vaativa ammattiala, mutta se on myös yhteinen perintömme. Ja ei silloin varmaan ennen ollut mitään kysymyksiäkään siitä, että saako sitä tai tätä myydä ja ostaa, kun saamenpuvut olivat arkikäytössä ja saamelaisten materiaalinen kulttuuri ja elinpiiri olivat erilaisia, ja suurin osa oppi yhä kielen ja käsityön kotona tai lähiyhteisössä.

Nyt olemme eläneet toisenlaisessa maailmassa jo montakymmentä vuotta, ja myös se miten saamenkäsityö opitaan ja sitä opetetaan on muuttanut suhdetta siihen. Jos koulusta saa laukunkaavan, saako sen tehdä myyntiin? Totuus on kuitenkin, että mallit, koristeet ja työtavat eivät ole tuosta vain tipahtaneet variksen kynsistä kannonnokkaan, vaan ne ovat ihmisten, saamelaisten käsityön tekijöiden, konkreettisen työn tulos. Vaikka tätä työtä ei voikaan näyttää yhden yksittäisen ihmisen tekemäksi, kuten nykyään tekijänoikeudet ja immateriaalioikeudet ymmärretään, niin ne ovat kuitenkin suhteellisen selkeän uyhden tai useamman tekijän, suvun, ryhmän konkreettisen työn tulos. Ne eivät ole pelkästään luonnon lahjoittamia, eikä tämän tunnistamisen pitäisi haitata kenenkään elämää tai elinkeinoa.

Olen monesti miettinyt laittaessani kuvaa jostain käsityöstä nettiin, että uskallanko. Minulla on esimerkiksi kaunis laukku, jota käytän mielelläni, mutta se on venäjänpuolen saamelaisten tekemän ja siinä on heidän koristelunsa. Ja olen kuullut ja nähnyt, miten nopeasti kauniit koristeet ja kuviot kopioidaan kirjoista ja kuvista ja löytyvät ykskaks jonkun amerikkalaisen mallikirjasta copyright-merkinnöin, että aivan täysin ei saamelaistenkaan kannata pysytellä säkin sisällä. Uskallanko näyttää muiden käsitöitä? Ja kenelle?